Closure

Ajattelin, että pitäisi kirjoittaa tämmöinen "fiilikset jälkikäteen" -filosofointi niin voin päästää sieluni lepoon suuren matkani jälkeen. Toivottavasti ei ole liian diippiä shittiä.

Olen ollut nyt Suomessa vajaat kaksi kuukautta. Paluu on tuntunut vaikeimmalta osalta koko matkaa. Olin kuullut ilmiöstä ja yritin valmistautua henkisesti mutta minulla ei ollut mitään hajua siitä, miten rankkaa kotiin sopeutuminen voi olla.

Tuntuu siltä, että kymmenen kuukauden ajan akselinsa ympäri tiuhaa tahtia pyörinyt pääni pysäytettäisiin yhtäkkiä ja kaikki käsittelemäni asiat, suuret ja pienet, joko törmäävät yksitellen vanhaan kattoon PLÖTS PLÖTS tai lentävät avaruuteen ja katoavat. Olisi keksittävä tapa pitää kiinni niistä, joista haluan. Vanhat asiat ovat haalistuneet, tuttujen ihmisten nimet ja tavat unohtuneet, merkitykset muuttuneet. Kesämökkille on hankittu uudet verhot ja aina paikallaan ollut puu kaadettu. Kuitenkin kaikki on vanhaa tuttua ja hiljaisuuden kulttuuriin on helppo palata. Minua ympäröivät virta ja pysähtyneisyys, enkä osaa enää erottaa niitä toisistaan, koska eroa ei oikeastaan ole.

Berliini tuntuu järjettömän kaukaiselta enkä oikeastaan tunne kaipaavani sinne ollenkaan (pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta). Luin edellisen postauksen viimeiseltä viikoltani ja olin vähän yllättynyt miten positiivinen se oli, koska Suomeen tulon jälkeen olen lähinnä dissannut Berliiniä ja varsinkin saksalaisia. Etäisyyden päästä katsottuna mielessä ovat isot ristiriidat: tuloerot, turistien vertailu köyhiin paikallisiin, rähjäisyys, väenpaljoudet ja toisaalta iso yksinäisyys. Saksalaisista muistan vain tylsyyden ja tunteettomuuden (tai ehkä tunteiden peittämisen). Ovatko bloggaukseni olleet vain huijausonnellisia: oliko siellä tosiaan niin kamalaa? Vai olenko vain päässäni luonut suojamekanismin ikävää vastaan ja muistan siksi vain kaiken skeidan? Jännä.

Joka tapauksessa viime vuosi oli ihan he-le-ve-tin opettavainen. Opin kohtaamaan erilaisia ihmisiä (vaikkakin aika suomalaisittain), opiskelemaan rankasti, kyseenalaistamaan oppimaani (ehkä vähän liikaakin), pärjäämään minimaalisella tavaramäärällä (hyvä taito täällä Suomessakin), puhumaan saksaa, ottamaan chillimmin erilaisten maailmankatsomusten kanssa, arvostamaan puhdasta ruokaa ja ja ja vaikka mitä.

Nämä ovat sellaisia asioita, joista haluaisin pitää kiinni. Varottava vanhojen nurkkakuntaisten kakkojen pinnallenousua. Olen nyt uusi avarakatseinen maailmankansalainen. Toistettava kymmenen kertaa päivässä.

Lopuksi kuvasarja Suomeenpaluu


1. Lempitaloni (musta pilkku tulee kamerasta)


2. Läksäisyönä (Tällaista siellä aina oli)


3. Lentokoneesta näkyi sinilevää


4. Suomessa kadulla oli vettä

MM joo

Vika viikko! Olen hyvin viime päivinä onnistunut täyttämään päiväni mahdollisimman paljolla näkemisellä, tekemisellä, syömisellä ja opiskelulla. Voidaan sanoa, että viimeinen ei ole etusijalla, ja se vähän harmittaa... Tekisi mieli käyttää jokainen tunti tuplana; olisi pitänyt ostaa ostarin taikakaupasta Hermionen ajantuplauskoru mutta se oli liian kallis (80e!)

Syöminen. Nam. Epäitoivoinen yritykseni on syödä niin paljon vietnamilaista, että en kaipaa sitä Suomeen tullessa yhtään. Onneksi lähellä on paljon aika mukavan hinta-laatu-suhteen aasialaisravinteleja. Neljällä euroa tofua ihan missä soosissa vaan keksit. Oi joi joi. Korealaista. Dim sumeja. Lasinuudeleita. Makua. En syö varmaan enää ikinä muuta kun aasialaisia.

Eilen Minna oli voittanut liput johonkin pailuihin. Ensin ajettiin vahingossa vallattuun taloon, jossa sattumalta näytettiin leffoja ja just alko Panssarilaiva Potemkin. Tarjolla siis halpaa kaljaa ja pitkään to-see listalla ollut leffa ulkoilmanäytöksenä ränsistyneen, blublbun graffiteja täynnä olevan talon pihalla. Enpä tiedä, aika paskaa =P Voisin alkaa punkkariksi, jos ne ei kuuntelis niin kamalaa musiikkia. Tai jos ne osais matikkaa...

Sitten kun olimme vahingossa katsoneet elokuvan kokonaan (uu aa) lähdimme sinne lopulliseen päämääräämme Spreen rannalla olevaan klubiin, joka oli myös tietoisen rähjäinen mutta tällä kertää enempi hipster-style. Joimme kaljaa (taas) pihalla sohvalla ja kuu vilkkui spreessä. Esiintyjä oli joko täysin mielisairas tai nerokas performanssitaiteilija, jotain lady Gagan ja m.i.a.n yhdistelmän tapaista mutta omituisempaa. Heitti agressiivisesti melko kiltin yleisön päälle vettä pullosta toistuvasta niin että piti suojautua ja halusi musiikin täysille vaikka se oli aika tarpeeks kovalla. Musiikki oli hassua, sillä oli hassut drag-queen-vaatteet (vaikka olikin nainen!) ja se tanssi hurjana. Tykkäsin.

En tiedä mitä tapahtuu kun menen Suomeen. Olen ihan kypsä Berliiniin mutta kyllä tällaista jää kaipaamaan. Mitä jos, Virpi Salmen vastusteluista huolimatta, tehdään Suomesta vähän enempi ku Berliini?

Hoituis sillä, että kaikki jäis heti pois töistä ja alkais vetää paljon enemmän päihteitä ja alottais käsittämättömiä taideprojekteja. Eiks?

Lopun alku

4 Viikkoa jäljellä. Tekemisistään on vaikea kirjoittaa, koska oleminen on muuttunut rutiiniksi ja tekeminen päänsisäiseksi eksistentialistiseksi pohdiskeluksi. Kuitenkin koko ajan tapahtuu paljon ja ympärillä hyörii.

Tulin eilen matkalta Englannista. Uh ah mikä maa ja mitä ihmisiä (sydän Sape). Huomasin siellä "ulkomailla" koko ajan vertaavani kaikkea Berliiniin. Asiat tuntuivat helpommilta: ihmiset lämpimämmiltä, kieli kauniimmalta... Vähän jopa kyrsi tulla takaisin (vaikka se kyllä saattaa johtua siitä, että joudun opiskelemaan seuraavan viikon aikana paljon ja pitäisi tehdä vaikka mitä MUUTAKIN! Joutuu karsimaan. Tyhmä ajan ominaisuus.)

Tässä vaiheessa päällimmäisenä mielessä on se, kuinka paljon on oppinut ihan kaikesta. Ihmisistä, Kulttuureista, Maasta. Joutuu kyseenalaistamaan kaikkea, mitä on elämässään oppinut. Se on aika ahdistavaa myös mutta, wowah. Mikään ei ole yksinkertaista: olemme kaikki osa tätä koko ajan muuttuvaa kokonaisuutta, josta emme ikinä voi tietää kaikkea.

(Vai voimmeko...?)

Vähän hävettää se, ettei ole aikaisemmin jaksanut nähdä näin paljon vaivaa ymmärtääkseen joitain ihan kamalia juttuja. Se myös ahdistaa, koska jos kyseenalaistaminen on minulle, wannabe ituhippifemakolle, niin vaikeaa, aika moni varmaan jättää sellaiset pohdiskelut sikseen.

Niille joilla on mahdollisuus ja tahto, tieto lisää tuskaa, eikä kaikilla ihmisillä tai eläimillä edes ole mahdollisuutta (aikaa, lukutaitoa, aivoja, jne.) istua vain kyseenalaistelemassa asioita. Olen onnekas...

Jatkuu ensi numerossa, ehkä, jotenkin...

Melkein lomailua

Aika juoksee: vajaat kaksi kuukautta Berliiniä jäljellä. Tekemislistalla vielä vanhoissa tunneleissa käynti, Berghain ja jotain muuta "kreisiä". Ihmisiä. Puistohengailua. Viimeisen kuukauden olen käyttänyt lähinnä rasismin kelaamiseen ja ympäri kaupunkia pyöräilemiseen. Ensimmäinen on ahdistavaa, toinen sen vastakohta. Tasapaino maailmassa.

Pyöräilyä voisin hehkuttaa vähän enemmänkin. Se nimittän on SIIS-TII. Ostin (epäilyttävän) halvan pyörän Mauerparkista. Siinä on melkein toimiva valokin! Se on hintaansa nähden niin hemohieno, että mietin jos saisin sen tuotua Suomeen. Kahtellaan. Pyörän lisäksi täällä on niin hemohienot pyörätiet, että pyöräily on ihan HEMOSIISTÄ. Autojen sekaan vaan! Loogisesti toimivat pyöräilyvalot ja kaistat ja opasteet, oijoijoijoi.

Pitää kyllä myöntää, että alkaa olla ikävä Helsinkiin ja Suomeen. Vaikka täällä on ihan HEMOSIISTIÄ ja uulalaa mitkä pyörätiet ja HEMOKESÄ, alkaa vähän kyllästyttää. En jaksa enää katsella UUSIA juttuja ja tutustua UUSIIN ihmisiin. En jaksa enää joka päivä ahdistua siitä, että mahtava sykkivä kaupunki täynnä mahdollisuuksia tuijottaa syyllistävästi ikkunasta, kun päätän jäädä kotiin katsomaan huonoja sitcomeja. Tunnen itseni kovin vanhaksi kun alan kaivata pysyvyyttä ja tuttuja, turvallisia asioita. Haluan Suomeen ja poimia marjoja ja istuttaa salaisia puutarhoja ja hankkia liikuntakortin. Haluan myös järveen! (tääl on nääs kuuma ja näköjään vaan lapset saa uida suihkulähteissä ja Spree-joesta saa syövän)

Mut oho onpa hassua, yhtäkkiä on kaupunki täynnä suomalaisia kavereita kuin tilauksesta! Enpä enää kirjottele tänne! Hei hei!

Ainon antikapitalistinen anarkoekofemistikokeilu

Nyt sitten loppuivat rahat. Paitsi että stipendiraha tietenkin loppui jo aikaa sitten, nyt myös opintolainapurkin pohja alkaa paistaa. Nyt mennään siis pelkästään opintotuen turvin joka - vaikka onkin täällä suhteellisesti paljon enemmän kuin Suomessa - ei ole mikään jättisumma.

Onneksi asun Itä-Berliinissä.

En voi käsittää, kuinka näin voi käydä hälläväliä-ostanpakengätjakeikkalippuja-ja-käynpä-vähän-junalla-toisellapuolellasaksaa-elämäntyylillä opiskelijana, ilman työtä. Hyvin mystistä, työryhmä kokoon selvittämään.

Tämän tekstin tarkoitus ei ole kritisoida sitä kuinka Suomi on paska maa ja Kela on ihan perseestä ja voiv* kun saan vaan viishunttii kuussa ja stipendii ja halpaa lainaa. Ei. Tämä on ihan puhtaasti Oma Moga. Kun vielä vertaan omaa tilannettani muiden täällä opiskelevien, ympäri maailmaa tulevien ihmisten tilanteeseen, en voi muuta kuin tuntea hyvin syvää ja leveää noloutta.

Ajattelin ottaa koko jutun haasteena. Aika harvoin tulee tilanne, että on oikeasti pakko pärjätä kiinteiden kustannusten jälkeen noin satasella kuussa. Kiinnostaa tietää, miten sellainen onnistuu. Berliini on hyvä aika damn-good kokeilualusta, koska (kuten jo aiemmin kirjoitin) täällä on paljon vähän tienaavia ihmisiä ja usein se heijastuu myös hintoihin. Näkee myös esimerkkejä siitä, miten vähällä voi pärjätä. Aion siis muuttaa kadulle, hankkia koiran ja juoda 40 sentin kaljaa.

Tämmöset vegaanihampparit ei onneks oo kauhean kalleita.

NOEIVAA! Luovuutta, piheyttä. Kumpaakin löytyy. Kävin juuri aasialaisesta supermarketista ostamassa jääkaapin täyteen halpaa tofua, tempehiä ja papuja. Ostin myös kesävaatteet (kaksi kukkamekkoa ja siistin takin) yhden paikallisen kirpparin euronpäiviltä. Suunnitelmana on myös käydä enemmän opiskelijaravintolassa ja korvata baarireissut puistohengailuilla. Berliini on myös täynnä ilmaistapahtumia ja jännää nähtävää, johon ei tarvitse rahaa. Ruokaa, vaatetta, tekemistä. Kaikkea tätä tukevat hippiopintoni, joihin tällä lukukaudella kuuluu kehitystaloutta, luomuviljelyä ja gender-kurssi rasismista. Hei lol. Täydellistä. Nyt pitää vain hankkia lisää hippikavereita niin johan on.

Suomen politiikasta, kaukaa katsottuna

En tiedä kuuluuko tämä nyt tämän blogin otsikon alle mutta on aika mielenkiintoista seurata Suomen politiikkaa täältä käsin. Tai oikeastaan vaan höpäjämään kun täällä ei tarpeeksi pääse puhumaan siitä.

Pidimme viikko sitten vaalivalvojaiset. Koska kaikki läsnäolijat olivat vihreitä, iltaan kuului kamala voivottelu ja tippoja linssissä Anni Sinnemäen tappiopuheen aikana. Tietenkin sen yhden puolueen voitto vitutti kanssa.

Vaalien jälkeen kaikki ovat olleet ihan paniikissa Persujen vaalivoitosta. Saksalaisetkin ovat tulleet kyselemään, kun näistä "äärioikeistolaisista" vaalivoitoista aina kirjoitetaan ihan sikana ulkomaillakin. Ihan kuin natsit olisivat nousemassa maailmanvaltaan vaikka kyse on vähän eri asiasta. Tai ainakin eri ajasta. (Toivottavasti.)

Oikeastihan Persut ovat uusi duunaripuolue, kun Vasemmisto on nykyään vain semmoista kaupunkilaista laiskottelijahippiporukkaa ja SDP on vain SDP. Maahanmuuttoakin Persuissa vastustetaan käytännössä sen takia, että sen seurauksena suomalaiset duunarit joutuvat kilpailemaan kansainvälisillä työmarkkinoillä. Tottakai se pelottaa, kun köyhemmistä maista tulevat ihmiset vetävät hintoja alas eikä työehdot muutenkaan ole niin hyvät. Ulkoa päin tulevat ongelmat työntyy meidän oville ja globaalien ongelmien ratkaisu tuntuu aihan mahdottomalta. Ei se minusta mitään rasismia ole vaan pelkoa omasta toimeentulosta. Islaminvastaisuudessa tottakai on tiettyjä rasistisia puolia havaittavissa mutta nojoo niin heh heh. Vähemmän koulutetut ihmiset kai ovat vähemmän suvaitsevia erilaisuutta kohtaan. (Vai?) (En mie tiijjä.)

Persut saivat kolmanneksi eniten ääniä. Suunnilleen saman verran saivat Kokoomus ja SDP. Jos nuo saisivat yhdessä kyhättyä hallituksen, wau. Mukana tälleen äkkisilmäyksellä (ja ilman mitään oikeita lähteitä) ylempi keskiluokka (Kokoomus), keskiluokka (SDP) ja duunarit (PS) suunnilleen samoissa suhteissa. Kaikki apupuolueet oppositiossa. Jos näillä suhteilla ei saada demokraattisia päätöksiä aikaan niin ei sitten varmana millään.

(Paitsi jos ne keskittyvät vain tappelemaan keskenään.)

Ja Vihreät. Vaikka häviö tuli, tuskin mikään fiksu puolue haluaa jättää Vihreitä huomiotta. Luotetaan siihen.

Berlin part 2: Kesä

Huhhahhei,

tsorke etten ole ehtinyt kirjoitella. Palasin Saksaan vähänvajaa kaksi viikkoa sitten ja sen jälkeen elämäni onkin ollut hyvin paljon erilaista juoksentelua paikoista paikkoihin.

Suomesta tultuani muutin suoraan uuteen kämppään, taas vaihteeksi. Tällä kertaa olen sen verran asosiaalinen, että halusin asua yksin. Löysin Suomen hintoihin verrattain halvan kämpän vajaan kymmenen minuutin päästä aivan keskustasta Alexanderplatzilta. Ikkunasta näkyy Fernsehturm hyvin läheltä! Ylevä arkkitehtuuri muistuttaa Itä-Saksan ajoista jättimäisine kerrostaloineen ja talon vieressä kulkee yksi Berliinin kovaäänisimpiä katuja. Ei kuulosta huisin hienolta mutta mulle kelpaa, kun itse kämppä on kiva ja yliopistolle pääsee ylinopeasti.

Eka viikko oli aika hullu verrattuna yli kuukauden jumitukseen Suomessa. Olin maanantaista perjantaihin 8-18.30 (suunnilleen) yhdellä joku-ihmeen-plokki-kurssi-jossa-viikossa-saa-kuusi-opintopistettä:llä joka pidettiin Münchebergin kylässä noin tunnin matkan päässä Berliinistä. Hyvin hyvin intensiivistä, välillä liian spesifiä, välillä tylsää mutta kuitenkin kiinnostavaa ja palkitsevaa - varsinkin kun ei tarvitse loppukesänä opiskella niin paljoa. Woop woop! Siellä oli myös ihania keskivertoa hipimpiä ihmisiä mikä on aina kiva. Ekskulla sai pitää sammakkoa kädessä. Kurssin jälkeen joimme kaljaa järven rannalla auringonpaisteisessa ja lehtiinpuhkeavassa metsikössä. Kiipesin myös puuhun!


Tässä vähän sitä metsää ja hyvää kaljaa.

Suomestapaluuloikan suuruutta korosti se, että jätin kaikki mahdolliset laturini Suomeen. Olin siis tietokoneeton ja kännysäästökuurilla eli melkein ilman MITÄÄN yhteyksiä ulkomaailmaan. Hullu kokemus, täytyy sanoa. Vaikka oikeasti, ei. Kotiin tullessa oli niin väsynyt että nukahti seisaalleen ja viikonloppuna ihastelin ihan varmasti enemmän auringonpaistetta ulkona kuin olisi ihastellut netillisenä. Hätäikäväpuhelut pystyi hoitamaan kännyllä ja läheisessä nettikahvilassa. Maanantaina sain jonkun ihanan mysteerimiehen lähettämänä laturit postista ja kaikki oli taas samoin. Tästä opimme: ilman internetsiä (omassa kotona) ei kuole (ainakaan viikossa).

Sitten öö tällä viikolla kävin kahdella luennolla. Koska se oli niin stressaavaa lähdin Kölniin, jossa tapasin suomalaisen kaverini Marikan. Asuimme hyvin turistisella alueella hyvin halvassa hotellissa. Näimme sen kirkon, söimme lihaa (mistä sain vatsavaivoja pitkän vegeilyn jälkeen, ei pitäisi) ja joimme paikallista kaljaa nimeltä Kölsch. Nyt ymmärrän mitä on Kölnin vesi. Heh heh. Hee. (Pahaa kaljaa siis.) Yhden päivän aikana ei Kölnissä paljon muuta ehtinyt kuin saada ruokamyrkytyksen ja sen jälkeen olikin aika palata. Deutsche Bahn nosti viiden tunnin paluumatkamme kahdeksaan mutta onneksi tykkään junista ja niissä istumisesta. Saimme kinuttua ilmaiset Apfelschorletkin (=omenamehua ja vissyä).[Lisään myöhemmin kuvan siitä kirkosta kun kuitenkin haluatte nähdä.]

Nyt kaipaan rauhaa, stabiilia ruokaa ja lämpöä, mitä Berliini varmasti tulee tarjoamaan. Ulkona on joka päivä 25 astetta, ihmiset aivan erejä kuin talvella ja puistoihin voi aina mennä istuksimaan. Pyörän hankkiminen tekolistalla ykkösenä.

Berliini on kaunis. <3