Tulin eilen matkalta Englannista. Uh ah mikä maa ja mitä ihmisiä (sydän Sape). Huomasin siellä "ulkomailla" koko ajan vertaavani kaikkea Berliiniin. Asiat tuntuivat helpommilta: ihmiset lämpimämmiltä, kieli kauniimmalta... Vähän jopa kyrsi tulla takaisin (vaikka se kyllä saattaa johtua siitä, että joudun opiskelemaan seuraavan viikon aikana paljon ja pitäisi tehdä vaikka mitä MUUTAKIN! Joutuu karsimaan. Tyhmä ajan ominaisuus.)
Tässä vaiheessa päällimmäisenä mielessä on se, kuinka paljon on oppinut ihan kaikesta. Ihmisistä, Kulttuureista, Maasta. Joutuu kyseenalaistamaan kaikkea, mitä on elämässään oppinut. Se on aika ahdistavaa myös mutta, wowah. Mikään ei ole yksinkertaista: olemme kaikki osa tätä koko ajan muuttuvaa kokonaisuutta, josta emme ikinä voi tietää kaikkea.
(Vai voimmeko...?)
Vähän hävettää se, ettei ole aikaisemmin jaksanut nähdä näin paljon vaivaa ymmärtääkseen joitain ihan kamalia juttuja. Se myös ahdistaa, koska jos kyseenalaistaminen on minulle, wannabe ituhippifemakolle, niin vaikeaa, aika moni varmaan jättää sellaiset pohdiskelut sikseen.
Niille joilla on mahdollisuus ja tahto, tieto lisää tuskaa, eikä kaikilla ihmisillä tai eläimillä edes ole mahdollisuutta (aikaa, lukutaitoa, aivoja, jne.) istua vain kyseenalaistelemassa asioita. Olen onnekas...
Jatkuu ensi numerossa, ehkä, jotenkin...
En osaa antaa neuvoa siitä, että mikä on sopiva kyseenalaistamismäärä. Mutta voisi sanoa, että kaikkea ei kannata kyseenalaistaa ja on typerää olla kyseenalaistamasta mitään.
VastaaPoista